Koulu, valtio ja yhdenvertaisuus Ruotsissa

Taustaraportti: hajauttamisen historiallinen aikajana, nykyinen vastuunjako ja rahoitus, laatu- ja yhdenvertaisuusvaikutukset sekä ehdotus uudeksi valtion kouluksi, jossa korkeakoulutusta palautetaan valtiolle valikoidusti.

vastuullinen älykkyys politiikassa

Koulu, valtio ja yhdenvertaisuus Ruotsissa

Tiivistelmä

Ruotsin koulujärjestelmän hajauttaminen ei tapahtunut yhdellä kertaa, vaan uudistusketjuna 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta lähtien: valtion sääntelemät opettajanvirat lakkautettiin, kunnille annettiin kokonaisvastuu toiminnasta ja työnantajana toimimisesta, valtionavustusten rakennetta muutettiin, tavoite- ja tulosohjaus korvasi osan aiemmasta sääntöohjauksesta, ja vapaa kouluvalinta yhdistettiin valtion rahoittamiin yksityisiin kouluihin. Korkeakoulutuksessa hajauttaminen sai toisenlaisen muodon: kyse ei ollut kunnallistamisesta vaan institutionaalisen autonomian lisäämisestä, erityisesti vuoden 1992/93 ”vapaus laadun edellytyksenä” -uudistuksen, Chalmersin ja Jönköpingin korkeakoulun säätiöittämisen sekä vuosien 2010/2011 autonomiauudistuksen kautta. Kouluista tuli siis kunnallisempia ja markkinaohjautuvampia, kun taas korkeakoulut säilyivät pääosin valtiollisina mutta saivat enemmän päätösvaltaa.

Uudistusten keskeisiä poliittisia perusteluja olivat paikallinen itsehallinto, läheisyys kansalaisiin, tehokkaampi resurssien käyttö, ammatillisen harkintavallan lisääminen ja valinnanvapauden kasvattaminen. Ajan myötä ruotsalaiset selvitykset, Skolverket, OECD ja useat tutkimukset ovat tuoneet esiin, että uudistukset sattuivat yhteen koulujen välisten erojen kasvun kanssa tai vaikuttivat niiden kasvuun, lisäsivät koulujen eriytymistä, vahvistivat sosioekonomisen taustan merkitystä ja synnyttivät epävarmuutta ohjauksen ja seurannan laadussa. Tutkimusnäyttö ei kuitenkaan ole yksiselitteistä: joidenkin tutkimusten mukaan yksityisten koulujen yleistymisellä on ollut myönteisiä tai vähäisiä keskimääräisiä vaikutuksia, kun taas toiset osoittavat lisääntynyttä valikoitumista, arvosanojen anteliaisuutta ja kielteisiä vaikutuksia joihinkin oppilasryhmiin tai koulutusvalintoihin.

Tärkein analyyttinen johtopäätös on, ettei kysymystä pidä muotoilla yleisellä tasolla ”keskittäminen vai hajauttaminen”. Paikallinen autonomia toimii parhaiten silloin, kun sitä ympäröi vahva, osaava ja legitiimi kansallinen kapasiteetti: selkeät yhteiset säännöt, vakaa rahoitus, yhdenvertaiset haku- ja arviointijärjestelmät, ammattitaitoinen henkilöstön saatavuus ja avoimuus seurannassa. Kun tällaiset vastavoimat ovat heikkoja, hajauttaminen ja kouluvalinta vahvistavat päättäjien, koulujen ja oppilasryhmien välisiä eroja.

Raportin pääehdotus on siksi uusi valtion koulu, joka kattaisi julkisesti rahoitetun esikoululuokan, perusopetuksen, lukion ja mukautetut koulumuodot ja jossa valtio ottaisi jälleen vastuulleen työnantajaroolin, järjestäjän vastuun, kansallisen oppilasvalinnan ja suurimman osan rahoituksesta. Kunnille jäisi vastuu tiloista, kouluruokailusta, oppilaskuljetuksista sekä yhteistyöstä sosiaalipalvelujen ja vapaa-ajantoiminnan kanssa. Yksityiset koulut tulisi pitkällä aikavälillä joko muuttaa voittoa jakamattomiksi, valtion sopimuskouluina toimiviksi profiilikouluiksi tai asteittain poistaa julkisesti rahoitetusta ydintoiminnasta. Korkeakoulutusta valtion ei pidä keskittää kokonaan uudelleen, vaan opettajankoulutus, erityispedagogiikan koulutukset, rehtorikoulutus ja käytännönläheinen ammatillinen henkilöstökoulutus tulisi palauttaa valikoidusti selkeämmin kansallisen palvelulogiikan piiriin.

Lähtökohta ja käsitteet

Ruotsin koulutuspolitiikassa hajauttaminen tarkoittaa eri asioita eri alajärjestelmissä. Koulussa sillä tarkoitetaan ennen kaikkea toiminnan, työnantajaroolin ja resurssipäätösten siirtämistä valtiolta kunnille yhdistettynä tavoite- ja tulosohjaukseen sekä myöhemmin kouluvalinnan ja yksityisten koulujen tuomiin markkinaelementteihin. Korkeakoulutuksessa hajauttaminen tarkoittaa sen sijaan sitä, että korkeakoulut päättävät valtion määrittelemissä puitteissa itse organisaatiostaan, koulutustarjonnastaan, sisäisestä resurssienjaostaan, opiskelijamääristään ja tutkimuksen painotuksista. Korkeakoulujärjestelmän ”palauttaminen” valtiolle on siksi harhaanjohtava ilmaus, jos sillä tarkoitetaan omistusmuotoa.

On myös tärkeää erottaa toisistaan järjestelmävastuu, järjestäjän vastuu, työnantajavastuu ja ammatillinen autonomia. Nykykoulussa valtio vastaa järjestelmästä lain, opetussuunnitelman, viranomaisten ja valvonnan kautta; kunta tai yksityinen järjestäjä kantaa järjestäjän vastuun; rehtori vastaa pedagogisesta johtamisesta; opettajien ammatillinen autonomia on osa tätä monitasoista järjestelmää.

Raportti noudattaa siksi valikoivan uudelleenkeskittämisen periaatetta:

asiat, jotka edellyttävät kansallista yhdenvertaisuutta, laajaa mittakaavaa, pitkäjänteistä osaavan henkilöstön saatavuutta ja legitiimiä vastuun kantamista, tulee siirtää lähemmäs valtiota
asioita, jotka edellyttävät akateemista vapautta, paikallista suhdetta oppilaisiin ja perheisiin tai ammatilliseen harkintaan perustuvaa arviointia, ei pidä ohjata yksityiskohtaisesti keskuksesta käsin

Hajauttamisen historiallinen aikajana

Ruotsi siirtyi lyhyessä ajassa suhteellisen keskitetystä koulujärjestelmästä järjestelmään, jossa ohjaus oli sekä paikallisempaa että markkinoista riippuvaisempaa. Korkeakouluissa muutos oli asteittaisempi: ensin massakoulutus ja yhtenäisempi sektori, sitten institutionaalisen vapauden lisääminen ja myöhemmin yliopistojen johtamisen vahvistuminen.

1977 – Korkeakoulu-uudistus: korkeakoulusektoria laajennettiin ja järjestelmä yhtenäistettiin kansallisesti. Tavoite: laajempi pääsy koulutukseen ja yhtenäisempi sektori.
1989 – Prop. 1989/90:41: opettajien ja koulunjohtajien virkojen valtiollinen sääntely purettiin. Tavoite: kunnallinen työnantajavastuu ja suurempi päätösvalta henkilöstöasioissa.
1990 – Prop. 1990/91:18: valtio asettaa tavoitteet ja puitteet, kunnat vastaavat toteutuksesta; vanhat valtion kouluelimet lakkautettiin. Tavoite: selkeämpi vastuunjako ja vähemmän yksityiskohtaista ohjausta.
1992 – Prop. 1991/92:95: yksityiskoulut saivat yhdenvertaisemmat toimintaedellytykset. Tavoite: valinnanvapaus ja useammat vaihtoehdot.
1993 – Prop. 1992/93:230: valinnanvapausuudistusta laajennettiin.
1992/93 – Prop. 1992/93:1 ja korkeakoululaki 1992:1434: koulutustarjonnan ja sisäisen organisaation vapaus lisääntyi valtion määrittelemissä puitteissa (”vapaus laadun edellytyksenä”).
1993 – Chalmers ja Jönköpingin korkeakoulu siirrettiin säätiömuotoon.
2010/2011 – Prop. 2009/10:149: korkeakoulujen sisäistä organisaatiota ja opettajien palvelussuhteita säänneltiin huomattavasti vähemmän.
2020–2022 – Dir. 2020:140 ja SOU 2022:53: valtio selvittää koulujen valtiollista järjestäjän vastuuta tai valtion vastuun vahvistamista.

Tärkeä havainto on, että hajauttaminen osui samaan aikaan 1990-luvun alun syvän talouskriisin kanssa. OECD:n Ruotsia koskevan tarkastelun mukaan uudistusten yleinen suunta ei välttämättä heikentänyt tuloksia, mutta niiden puutteellinen suunnittelu ja toteutus yhdessä taantuman kanssa todennäköisesti vaikuttivat heikompiin tuloksiin. Toteutus voi olla yhtä ratkaiseva kuin periaatepäätös.

Nykyinen vastuunjako ja rahoitus

Valtiopäivät ja hallitus päättävät siitä, mitä oppilaiden tulee oppia koululain, asetusten ja opetussuunnitelmien kautta. Kunta on kunnallisten koulujen järjestäjä, kun taas hallitus toimii yksityiskoulujen järjestäjänä. Järjestäjä vastaa resursseista, laatutyöstä ja sääntöjen noudattamisesta; rehtori johtaa pedagogista työtä. Samalla valtion viranomaiset vastaavat normiohjauksesta, valvonnasta, erityispedagogisesta tuesta, tutkimuksesta ja tietyistä erityisistä koulumuodoista.

Yksityiset koulut toimivat julkisesti rahoitetussa järjestelmässä, mutta niiden perustaminen edellyttää Skolinspektionenin lupaharkintaa. Lukuvuonna 2025/26 17 prosentilla peruskoulujen yksiköistä oli yksityinen järjestäjä, ja hieman yli 179 000 peruskoulun oppilasta kävi yksityiskoulua; näistä oppilaista 74 prosenttia kävi kouluja, joiden järjestäjä oli osakeyhtiömuotoinen.

Koulu on edelleen pääosin julkisesti rahoitettu, mutta rahoitus kulkee useaa reittiä. Kunnat vastaavat pääasiallisista kustannuksista kunnallisveron kautta, kun taas valtio täydentää rahoitusta yleisillä ja kohdennetuilla valtionavustuksilla. Skolverketin analyysi tiedollisen kehityksen vahvistamiseen tarkoitetusta valtionavustuksesta osoittaa, että valtio jakaa jossain määrin enemmän varoja järjestäjille, joilla on suuremmat tarpeet, mutta tarveperusteisuus heikkenee usein, kun järjestäjät jakavat varat edelleen kouluille. Tämä on keskeinen peruste valtion rahoitusvallan lisäämiselle.

Perusopetuksessa kuntien kokonaiskustannukset olivat vuonna 2023 noin 152 miljardia kruunua. Koko koulutoimessa, johon kuuluvat esikoulu, vapaa-ajan kodit, koulu ja kunnallinen aikuiskoulutus, kustannukset olivat vuonna 2024 yhteensä 368,3 miljardia kruunua; perusopetuksen osuus oli lähes 160 miljardia ja esikoulun hieman alle 94,4 miljardia. Vastuun palauttaminen valtiolle ei siksi ole ensisijaisesti kysymys uuden rahan löytämisestä, vaan erittäin suurten, jo olemassa olevien julkisten rahavirtojen siirtämisestä ja uudelleenmuotoilusta.

Korkeakoulutuksessa valtiopäivillä ja hallituksella on kokonaisvastuu, mutta UKÄ kuvaa korkeakouluja pitkälti autonomisiksi. Vuonna 2024 perustutkintoon ja ylempään korkeakoulututkintoon kohdistuvat suorat valtion määrärahat olivat 31,2 miljardia kruunua. Vuonna 2025 tutkimuksen kokonaistulot olivat 56,8 miljardia kruunua, josta suorien valtion määrärahojen osuus oli 23,8 miljardia.

Laatu- ja yhdenvertaisuusvaikutukset

Järjestelmätasolla Ruotsilla on edelleen kansainvälisesti verrattain hyvät keskimääräiset tulokset, mutta yhdenvertaisuus on heikentynyt. PISA 2022 -tutkimuksessa ruotsalaisoppilaat saavuttivat OECD-maiden keskiarvoa paremmat tulokset matematiikassa, lukemisessa ja luonnontieteissä, mutta tulokset heikkenivät vuoden 2018 jälkeen, sosioekonomisen taustan merkitys on kasvanut ja erot maahanmuuttajataustaisten ja muiden oppilaiden välillä kuuluvat OECD:n suurimpiin.

Skolverketin perusopetuksen päättövaiheen yhdenvertaisuutta käsittelevä raportti osoittaa, että koulujen tuloserot ja eriytyminen ovat vakiintuneet – mutta kaksikymmentä vuotta sitten vallinnutta korkeammalle tasolle. Viranomaisen arvion mukaan kasvu johtuu sekä asuinalueiden eriytymisestä että kouluvalinnasta. Kouluvalinta ei toimi tyhjiössä, vaan vahvistaa tai kanavoi jo olemassa olevia eroja.

Tutkimus antaa keskustelua vivahteikkaamman kuvan. Böhlmark ja Lindahl löytävät kasvavan yksityiskoulusektorin keskimääräisiä myönteisiä vaikutuksia joihinkin koulutustuloksiin, kun taas Holmlund, Böhlmark ja Lindahl osoittavat, että vuoden 1992 jälkeinen lisääntynyt valinnanvapaus liittyy koulujen eriytymisen kasvuun, vaikka asuinalueiden eriytyminen otetaan huomioon. Johtopäätös on, että uudistus on parantanut joitakin tuloksia mutta samalla aiheuttanut selviä valikoitumiskustannuksia.

Lukioasteella tutkimusnäyttö on kriittisempää. Tyrefors ja Vlachos toteavat, että yksityislukioiden oppilaat saavuttavat ulkopuolisesti arvioiduissa kokeissa keskimäärin 0,06 keskihajontaa heikommat tulokset, kun taas sisäiset arvioinnit ovat 0,14 keskihajontaa anteliaampia. IFAU:n vuoden 2025 raportti osoittaa, että suurempi altistuminen yksityiskouluille liittyy suurempaan todennäköisyyteen valita ammatillinen koulutus, pienempään todennäköisyyteen valita luonnontieteellinen ohjelma sekä mahdollisiin pitkäaikaisiin kielteisiin vaikutuksiin STEM-suuntautumisessa ja työllisyydessä 30 vuoden iässä.

Kansainvälisesti kuva on samankaltaisen kaksijakoinen. Hajauttaminen on korkean kapasiteetin väline: se voi toimia tuottavasti järjestelmissä, joissa on vahva ammattikunta, avoin seuranta ja legitiimi vastuunjako, mutta se on riskialtista siellä, missä nämä edellytykset jakautuvat epätasaisesti. Kysymys ei siksi ole niinkään ”pitääkö valtion ohjata enemmän?” kuin ”mistä toiminnoista valtion on kannettava vastuu, jotta paikallinen taso ylipäätään voi toimia yhdenvertaisesti?”.

Korkeakoulutuksen erityinen logiikka

Ruotsilla on jo pääosin valtiollinen yliopistojärjestelmä. Keskeinen ongelma ei siksi ole omistus, vaan autonomian, laadun, alueellisen saavutettavuuden ja ammattilaisten saatavuuden tasapainottaminen. Autonomiauudistusta koskeva tutkimus osoittaa sen vahvistaneen linjajohtamista ja heikentäneen kollegiaalisia toimielimiä – kyse on ollut ”kollegiaalisuuden purkamisesta”. Harkitsematon uudelleenkeskittäminen saattaisi ratkaista väärän ongelman.

Johtopäätös on, että ”korkeakoulutuksen osien palauttaminen valtiolliseen palveluun” tulee ymmärtää toiminnallisesti: opettajankoulutuksen, erityisopettaja- ja erityispedagogiikan koulutuksen, koulunjohtajien koulutuksen, koulukirjasto- ja oppimateriaaliosaamisen sekä käytännönläheisen koulututkimuksen tulee noudattaa selkeämmin kansallista palvelulogiikkaa, koska juuri nämä osa-alueet ylläpitävät koulujen yhdenvertaisuutta ja osaavan henkilöstön saatavuutta.

Tulkinnallisia ääniä

Seuraavat ovat lähteisiin perustuvia tulkintoja, eivät väitteitä siitä, että Jan Stenbeck, Olof Palme tai Ellen Key olisivat tosiasiassa ottaneet kantaa nykyiseen institutionaaliseen malliin.

Jan Stenbeck

Stenbeck yhdistetään julkisten monopolien haastamiseen teknologian, kilpailun ja uusien liiketoimintamallien avulla. On perusteltua tulkita, että hän olisi puolustanut kilpailua, palveluntarjoajien moninaisuutta, digitaalista avoimuutta ja tulosohjausta – mutta vaatinut myös nykyjärjestelmää tiukempaa tietojen avoimuutta, yksinkertaisempia sääntöjä ja selkeämpiä seuraamuksia huonoille toimijoille.

Olof Palme

Palme palasi puheissaan kouluun demokraattisena instituutiona ja koulutukseen todellisen – ei vain muodollisen – tasa-arvon kysymyksenä. Jos kunnallistaminen ja koulumarkkinat heikentäisivät yhdenvertaisuutta, hän olisi todennäköisesti kannattanut valtion vahvempaa vastuuta, mutta keskittäminen olisi ollut hänelle legitiimiä vain, jos se vahvistaisi tasa-arvoa, osallistumista ja sosiaalista liikkuvuutta.

Ellen Key

Key arvosteli kovaa ja standardoitua koulua ja asetti lapsen pedagogiikan keskiöön. Hän olisi todennäköisesti suhtautunut kriittisesti sekä markkinaohjattuun kouluun, joka kohtelee oppilaita asiakasvirtoina, että valtiolliseen malliin, joka pelkistää opetuksen standardoiduksi suoritukseksi. Hänen äänensä puhuu valtiollisen yhdenvertaisuuden puolesta ilman sielutonta yhdenmukaisuutta.

Ehdotus uudeksi valtion kouluksi

Nykytila ei riitä rakenteellisten ongelmien korjaamiseen. Pelkkä valtion vastuun vahvistaminen ilman järjestäjän vastuun siirtämistä jättäisi jäljelle perusongelman: laatu, osaavan henkilöstön saatavuus ja resurssit suodattuvat hyvin erilaisten ja eri kapasiteetin omaavien järjestäjien kautta. Kestävin ratkaisu on koulun valtiollinen ydinrakenne yhdistettynä korkeakoulutuksen valikoivaan uudelleenohjaukseen.

Tavoitteet

yhdenvertainen laatu – vertailukelpoiset vähimmäisedellytykset opettajien määrässä, oppimateriaaleissa, oppilashuollossa, erityispedagogiikassa ja koulun johtamisessa
selkeä vastuu – valtio vastaa suoraan julkisesti rahoitetusta ydintoiminnasta
ammatillinen vakaus – opettajille ja rehtoreille yhtenäinen palkka- ja urarakenne
täysi saavutettavuus – universaali suunnittelu ja yksilöllinen tuki

Ohjaus

Valtio toimii 1. heinäkuuta 2028 alkaen järjestäjänä ja työnantajana kaikissa julkisesti rahoitetuissa esikoululuokissa, peruskouluissa, mukautetuissa peruskouluissa, erityiskouluissa, saamelaiskouluissa ja lukioissa, joita nykyisin ylläpitävät julkiset järjestäjät. Organisaation tulisi koostua uudesta viranomaisesta – Statens skolmyndighet – jolla olisi alueellisia koulualueita. Rehtori olisi edelleen pedagoginen johtaja, mutta rehtorit ja opettajat olisivat valtion palveluksessa. Kunnille jäisi vastuu tiloista, kouluruokailusta, oppilaskuljetuksista sekä vapaa-ajan ja sosiaalipalvelujen koordinoinnista laissa säänneltyjen palvelusopimusten kautta.

Yksityiskoulujen tulisi seitsemän vuoden siirtymäkauden aikana muuttua joko valtion profiilikouluiksi, jotka eivät jaa voittoa ja joita koskevat samat haku- ja avoimuussäännöt kuin muitakin julkisesti rahoitettuja kouluja, tai kokonaan yksityisesti rahoitetuksi toiminnaksi koulurahoitusjärjestelmän ulkopuolelle.

Rahoitus

kansallinen oppilaskohtainen perusrahoitus opetukseen, oppilashuoltoon, koulun johtamiseen ja oppimateriaaleihin
sosioekonomisten indikaattorien, kieliprofiilin, harvaan asuttujen alueiden kustannusten ja dokumentoitujen tuen tarpeiden perusteella määräytyvä kompensoiva painotuslisä
pienempi määrä strategisia kehittämisvaroja STEM-aineisiin, ammatilliseen koulutukseen, kulttuuriin, kieliin ja erityispedagogiikkaan

Henkilöstöpolitiikka

Kun opettajat ovat valtion palveluksessa, valtio voi rakentaa yhtenäisen palkka- ja urarakenteen, taata kansallisen täydennyskoulutuksen ja suunnata vahvistuksia sinne, missä rekrytointiongelmat ovat suurimpia: kansallinen vähimmäispalkka, rekrytointilisät haja-asutusalueille ja haavoittuvassa asemassa oleviin kouluihin, vahva ammatillinen ohjelma ja selkeä uraporras.

Opetussuunnitelma ja arviointi

Opetussuunnitelma säilyy kansallisena, mutta sellaista yksityiskohtaista ohjausta, joka ei ole parantanut laatua, tulee vähentää. Arvioinnista tehdään oikeusturvan kannalta kestävämpää kansallisten kokeiden ulkopuolisella moderoinnilla, useampien oppiaineiden otantaperusteisella ulkopuolisella arvioinnilla sekä kansallisella tietovarannolla, jonka avulla voidaan vertailla kokeiden ja arvosanojen välistä suhdetta ajan kuluessa ja koulujen välillä.

Näkövammaisten ja lukivaikeuksisten saavutettavuus

Järjestelmään tulee sisällyttää kansallinen saavutettavuusvaatimus kaikelle julkisesti rahoitetulle oppimateriaalille, saavutettavien oppimisvälineiden keskitetty lisensointi, taattu pääsy pistekirjoitukseen ja taktiilisiin aineistoihin sekä koulunjohtajien ja opettajien pakollinen täydennyskoulutus näkövammaisuudesta, luku- ja kirjoitusvaikeuksista sekä avustavasta teknologiasta.

Korkeakoulutuksen valikoiva palauttaminen

Valtiollisen ammatillisen henkilöstön saatavuuslinjan tulisi kattaa opettajankoulutuksen, erityisopettaja- ja erityispedagogiikan koulutuksen, rehtorikoulutuksen, koulukirjasto- ja oppimateriaaliosaamisen sekä käytännönläheisen koulututkimuksen. Rahoitus toteutettaisiin monivuotisina kansallisina toimeksiantoina, joihin liittyisi suuremmat perusresurssit, selkeät laatuvaatimukset ja yhteys valtion harjoittelukouluihin.

Toteutussuunnitelma

Valmistelu 2027–2028: uusi järjestäjän vastuuta koskeva laki, uusi viranomaisrakenne ja siirtymäsäännökset; henkilöstön, sopimusten, tietojen, tilojen ja eläkeasioiden kartoitus; kansalliset ammatilliset toimeksiannot korkeakouluille.
Vastuun siirto 2028–2029: valtio ottaa opettajat, rehtorit ja oppilashuollon keskeiset ammattilaiset työnantajikseen; alueelliset koulualueet perustetaan.
Järjestelmän muutos 2029–2031: uusi rahoitusmalli, kansallinen haku- ja sijoitusjärjestelmä kompensoivine sääntöineen, arvosanojen ja kokeiden ulkopuolisen moderoinnin laajentaminen.
Vakiinnuttaminen 2031–2033: opettajien saatavuuden, oppimistulosten, eriytymisen ja saavutettavuuden arviointi.

Kustannusarvio ja oletukset

Laskelma on oma poliittinen arvio, ei virallinen talousarvio. Uudistuksen arvioidaan edellyttävän noin 8–12 miljardin kruunun kertaluonteisia kustannuksia kuuden vuoden aikana henkilöstöhallinnon siirtoon, tieto- ja IT-järjestelmiin, kansalliseen hakualustaan, sopimusten yhdenmukaistamiseen, saavutettaviin oppimateriaaleihin ja muutosrahoitukseen. Lisäksi ensimmäisen vuosikymmenen aikana syntyy noin 4–7 miljardin kruunun pysyvä nettokustannus vuodessa. Uudistus on kallis mutta hallittavissa suhteessa nykyisiin koulutuksen kokonaismenoihin.

Riskit ja niiden hallinta

Valtio ottaa vastuun ilman riittävää alueellista ja ammatillista kapasiteettia – ratkaisu on todellisen toimivallan saavat alueelliset valtion koulualueet, ei yksi Tukholmaan keskitetty supervirasto.
Laajaa tukea tarvitsevien oppilaiden koordinointi katkeaa – siksi tilojen, oppilaskuljetusten ja sosiaalisen koordinoinnin tulee säilyä kunnallisella ja alueellisella lähitasolla valtion sääntelemien sopimusten puitteissa.
Uudelleenkeskittäminen vahingoittaa akateemista vapautta – korkeakoulutuksen palauttaminen tulee rajata ammatillisen henkilöstön saatavuuteen, alueelliseen läsnäoloon ja perusresursseihin.

Lopullinen arvio on seuraava: Ruotsin tulee palauttaa koulu valtiolle, koska koulu on yhdenvertaisuutta ylläpitävä instituutio, jossa vastuu on nykyisin liian pirstoutunut. Koko korkeakoulutusta Ruotsin ei sen sijaan pidä palauttaa valtiolle, koska se on jo pääosin valtiollista. Käytännössä kestävä tie on valtion koulu, kunnallinen palveluyhteys ja valikoivasti kansallisesti ohjattu ammatillinen korkeakoulu.